Kiina Beijing 10/2005
Lokakuussa 2005 suuntasimme lukion Kiinakurssin ryhmän kanssa Kiinan pääkaupunkiin, Beijingiin, tutustumaan paikalliseen ystävyyskouluun, joka on Beijing high school no. 14.
Lento Beijingiin kesti noin 8 tuntia ja kaikkiaan olo oli sen jälkeen jokseenkin niin hirveä, että olisin ollut valmis lähtemään seuraavalla lennolla takaisin kotiin ja niin ilmeisesti moni muukin. Suuntasimme kuitenkin suoraan koululle, jossa oli luvattu järjestää meille tila, jossa voisimme hetken levähtää, saapuessamme kun Beijingissä oli aamu. Noh, kävi ilmi, että lepotila oli koulun kylmä auditorio, jossa oli kovia ja kylmiä penkkejä. etsiskelimme siis kukin lattiasta mahdollisimman pehmeän ja mukavan kohdan ja käperryimme siihen lepäämään... Muutoin ensimmäinen päivä vierähtikin hivenen tylsästi kouluun tutustuessa.
Majoituimme reissun ajaksi perhemajoitukseen. Perheet oli jaettu etukäteen, eikä jakoperuste ikinä ainakaan minulle selvinnyt. Ainakaan kyse ei ollut kielitaidosta tai varakkuudesta: olot vaihtelivat hyvin suuresti. Joku asui monikymmen kerroksisessa kerrostalossa, jossa oli oma hissityttö, jonka ainoa tehtävä oli painaa hissin nappia, toinen asui suuressa omakotitalossa, kun taas kolmas majoittui useiden perheiden osittain yhteisessä hutongissa, jonne ei kaikkialle tullut sähköjä, jossa ovia ei aina saatu lukittua, ja jossa vessat olivat yhteiset naapuruston kesken käsittäen vieretysten olevia reikiä lattiassa ilman mitään väliseiniä. Itse majoituin kuudennessa kerroksessa (ei hissiä) sijaitsevassa pienessä kaksiossa eli sain käytännössä viettää aikani keskellä kiinalaisen perheen olohuonetta ja nukkua perheen tytön ”Vickyn” kanssa vieretysten sängyllä, jossa oli ehkä paksuin koskaan näkemäni patja, mutta joka oli samalla myös kovin koskaan kokemani patja.
Päivät kuluivat pääsääntöisesti saman kaavan mukaisesti: aamulla ylös, aamiainen ja koululle Vickyn kanssa, jonka jälkeen Vicky suuntasi oppitunneille ja minä muiden suomalaisten opiskelijoiden pariin, jonka jälkeen jatkoimme matkaa katselemaan nähtävyyksiä. Iltapäivällä viiden aikoihin palasimme takaisin koululle, josta matka jatkui yhdessä Vickyn kanssa kotiin. Kotona edessä oli päivällinen, jonka jälkeen Vicky aina toisti kaksi kenties varta vasten opettelemaansa fraasia: ”now you can go to bath” ja ”now you can go to sleep”. Harmillisesti en saanut yksin lähteä käymään yhtään missään, en edes muiden suomalaisten opiskelijoiden mukana. Siispä Vicky teki illat pitkät läksyjä ja itsekin päädyin lukemaan mukaan ottamiani geenitekniikan ja mantsan kirjoja paremman tekemisen puutteessa.
Kielitaito kiinalaisilla oli pääosin heikohko muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Oma hostini ”Vicky” oli erityisen huono englannissa. Vickyn puhuessa englantia en yleensä ymmärtänyt juuri mitään, kuten ei hänkään minun puhuessani englantia (ja kyllä, väitän, että tällä kertaa ongelma oli vain hänessä!). Itse asiassa Vicky ei erottanut milloin puhuin suomea ja milloin englantia… Vickyn vanhemmat eivät puhuneet lainkaan englantia, joten kommunikointi iltaisin oli hivenen haasteellista. Vickyllä oli kuitenkin laite, johon saattoi kirjoittaa sanoja kiinaksi, jonka jälkeen laite käänsi ne englanniksi ja jopa lausui ne, cool! Tämän ihmevehkeen avulla kommunikointi sitten pitkälti tapahtuikin.
Kiinan mittakaavassa Beijing high school no 14 oli huippulukio, mutta sen lisäksi että oppilaiden kielitaito oli heikohko, myös tehtävät vaikuttivat meidän suomalaisten silmiin ylipäätään tehottomilta. Englannin tehtävät olivat aukkotäydennystehtäviä, jollaisia täällä on totuttu tekemään etenkin ala-asteella. Myöskin esimerkiksi maantiedon osaamisessa olisi toivomisen varaa, pyysin Vickyä osoittamaan kartalta missä Suomi sijaitsee, jolloin hän osoitti Kanadaa. Tietenkään Suomi ei ole niin valtavan suuri ja merkittävä (ainakaan kai kiinalaisten näkökulmasta), että voisi olettaa kiinalaisessa huippulukiossa opiskelevan oppilaan tietävän maan sijainnin, mutta tässä tapauksessa olisin näin olettanut, olihan tytöllä suomalainen vieras. Noh, ainakin hän tiesi Suomen olevan pohjoisessa :)
Kiinassa perhesuhteet herättivät välillä kummastusta. Perheessä toki oli lähes aina vain yksi lapsi maan väestönkasvua rajoittavan yhdenlapsenpolitiikan vuoksi. Kuitenkin minulle esiteltiin ihmisiä perheenjäseninä, kuten ”brother” ja ”second mother”. Missään vaiheessa en saanut selville keitä nämä oikeastaan olivat. Kummastusta tosin lisäsi etenkin se, että perheen isä tuntui viettävän osan öistä perheen äidin vieressä keittiössä sijainneessa sängyssä ja osan öistä puolestaan ”toisen äidin” luona…o.O
Liikenne Beijingissä oli kaamea kaaos. Autoja oli paljon, pyöräilijöitä oli paljon ja kävelijöitä oli paljon ja kaikki iloisesti sekaisin keskenään. Samalla kadulla saattoi olla lukuisia ajokaistoja ja liikennevaloja noudatettiin jos noudatettiin. Onneksi Vickyn kanssa yleensä kävelimme kouluun, pyörällä en olisi autojen sekaan suostunut sukeltamaan. Beijingissä myös ilmansaasteet ovat tuttu riesa, hengittäminen tökki välillä.
Beijingissä oli helppo huomata kuinka varallisuuden lisääntyminen näkyy heti ruokavaliossa. Ruokavalion olisi voinut kuvitella olevan jokseenkin kasvispainotteinen, mutta tosiasiassa lihaa arvostettiin suuresti, sitä oli lähes aina ja lähes joka ruuassa. Onnekseni aina oli tarjolla myös riisiä! Puikoilla syömään tottui melko nopeasti ja ruuat olivat yleensä (siltä osin kun niitä vegetaristina saatoin syödä) ihan jees. Erityisen hyvinä mieleeni jäivät nyytit, jotka ristimme ”aivoiksi”, koska siltä ne näyttivät. Harmikseni en muista enää niiden oikeaa nimeä. Omituista oli se, että leipä oli aina makeaa. Erilaiset hyönteiset näyttivät Kiinassa olevan suurta huutoa, katukojuissa oli tarjolla jos jonkinmoista torakkaa ja heinäsirkkaa. Kiinassa on valitettavasti saatavilla myös koiranlihaa joistakin ravintoloista, joskin alueellista vaihtelua on paljon ja tarjonta ja käyttö on huomattavasti yleisempää Etelä-Kiinassa ja Kiinan naapurimaissa Vietnamissa ja Koreassa. Perinteinen kiinalainen lääketiede kyllä väittää esimerkiksi koiran peniksen syömisen lisäävän yangia kehossa, jonka vuoksi potenssi kasvaa. Hyvää onnea taas saa koiran häntää nauttimalla. Kokeilkoon ken haluaa…
Kävimme viikon aikana katsomassa lukuisia nähtävyyksiä, kuten Kiellettyä kaupunkia, joka on 800 rakennusta ja 9999 huonetta käsittävä 1400-luvulla rakennettu palatsialue Tienanmenin aukion vieressä. Lisäksi toki tuli katsastettua myös Kiinan muuri, jonka pituus kokonaisuudessaan on yli 6000 kilometriä ja joka lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon synnyinvuonnani 1987. Reissulla tuli lisäksi nähtyä myös mm. kesäpalatsi, Taivaan temppeli, Lama temppeli, Beihai puisto ja jos jonkinmoista ostoskeskittymää. Yksi päivä vietettiin hostperheen kesken ja tällöin suuntasimme muutaman hengen porukalla katsomaan jotain kiinalaisten opiskelijoiden näytöstä, joka tapahtui isolla urheilustadionilla. Lisäksi kävimme puistossa ajelemassa ankkaveneellä ja illalla kiertelimme ostoskeskuksessa. Beijingin eläintarhassa vierailu sai aikaan lähinnä pahan mielen eläinten kurjien olojen vuoksi. Panda ja norsuja tuli kyllä nähtyä.
Kävimme myös vuoden 1989 verisesti kukistetusta mielenosoituksesta kuuluisalla Tiananmenin (Taivaallisenrauhan) aukiolla sijaitsevassa Maon mausoleumissa ihmettelemässä entisen hirmuhallitsijan ruhoa. Jonot mausoleumiin olivat useiden satojen metrien mittaiset ja kiemurtelivat ympäri tätä maailman suurinta aukiota. Ryhmämme jäsenissä suuren diktaattorin jäännösten näkeminen ei herättänyt juuri tunteita, useat paikalliset sen sijaan itkivät vuolaasti. Ja minkä tähden?! Idiootin, joka aiheutti tuhansien ihmisten kuolemat toimintatavoillaan mm. suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen myötä.
Olin länsimaalaisena turistina Kiinassa ihmettelemässä nähtävyyksiä, mutta sain hyvin pian huomata, että olin länsimaalaisena turistina itse nähtävyys paikallisille. Sormella osoittelu ei ollut tavatonta ja esimerkiksi Kielletyssä kaupungissa päädyin poseeraamaan paikallisten kanssa varmaankin useampaan kymmeneen kuvaan. Myöskin se, että olen kasvissyöjä herätti kiinalaisissa hilpeyttä ja uteliaisuutta, koulussa tieto omituisuudestani levisikin nopeasti kiinalaisten keskuudessa aiheuttaen kuiskuttelua ja osoittelua ohi kulkiessani. Kiinalaisilla opiskelijoilla tuntui myös olevan kovasti eri käsitys lihasta kuin minulla: esimerkiksi Pekingin ankkaa koetettiin tarjota minulle moneen otteeseen hokeman ”no meat, no meat” säestyksellä.
Kiinassa on hyvin tärkeää, ettei koskaan menetä kasvojaan eli esimerkiksi malttiaan ei saa menettää. Oma itsehillintäni ei ole aivan rautaisessa kunnossa (iskä ainakin aina väittää näin o.O) ja välillä olinkin vaikeuksissa sen kanssa. Meitä oli kuitenkin onneksi valmennettu ennakolta: jos jotain kysytään, pitää vain ja ainoastaan kehua, aivan sama mitä mieltä oikeasti on. Koulussa meitä haastateltiinkin koulun televisioon ja siellä tulikin ylistettyä niin taikonautteja kuin luontoa.
Isäntäperheeni kasvatti kyyhkysiä pienenpienissä häkeissä parvekkeellaan ja ennen lähtöäni he onnistuivat ilmaisemaan halunsa lahjoittaa yksi kyyhkysistä minulle. Elävä kyyhkynen lentokoneeseen? Mukavasti ajankohtakin oli sellainen, jolloin Aasian suunnalla kohistiin SARS:sta. Yhteisen kielen puuttuessa alkoi olla melkoisen tuskallista yrittää selittää asiaa, etenkin selittää asia siten, että vaikuttaisin kuitenkin erittäin kiitolliselta. Lopulta sain kai vain tehtyä selväksi, etten tipua halua ja kenties menetin myös kasvoni. Noh, pääsinpähän ainakin lopulta koneeseen ja kotiin…
Vierailu Beijingissä oli monella tapaa ikimuistoinen. Paitsi että noin 13 miljoonan asukkaan suurkaupunki poikkeaa monin tavoin länsimaisista kaupungeista, myös etenkin juuri sen takia, että vietimme aikamme perhemajoituksessa ja näkökulmasta riippuen joko pääsimme tai jouduimme katsomaan kiinalaisten arkea. Vaikka viikko oli antoisa, oli se toisaalta myös erittäin raskas ja olo oli kotiin päästyä varsin onnellinen. Viikossa Beijingistä ei toki ehtinyt saada kuin pintaraapaisun, mutta melko hyvän sellaisen kuitenkin. Syvempiä haavoja voi lähteä etsiskelemään sitten myöhemmin.
